Rajalla

Syksyn saavuttua pimeys nostaa riskiä liikenteessä mutta on myös hyvä miettiä kenen kyytiin lähtee. Tässä oma kokemukseni syksystä muutama vuosi sitten.

Istun liikenneruuhkassa ja harmittelen aikaa, joka tuntuu jämähtäneen tähän hetkeen, silloin ei tule ajatelleeksi

miten pientä se on. Ei osaa arvostaa sitä, että kaikki on muuten kunnossa. Eräänä syksyisenä yönä, jolloin olin tapaamassa kavereitani. Tarkoitus oli viettää iltaa rennosti, hieman välimatkaa arkeen ottaen. Jokainen on mieltänyt, että kavereihin voi luottaa, eikä tule ajatelleeksi, että joissain tilanteissa olisi hyvä miettiä hieman pidempään.  Aina sellaiseen ei ole mahdollisuutta ja se tilanne tuli minulle avatessani auton takaoven.

Istuin autoon, kaverini istui kuskin viereen. En tiennyt, että auto oli ajokunnoton, täysin romuna vaihteita myöten. Kuski painoi kaasua ja lähti ajamaan. Istuin kuskin takana ja etsin turvavyötä. Auto ajoi jo 100 kilometriä tunnissa, suoraan hidasteen ohi. Auto hyppäsi ilmaan ja kaartui ympäri. Pyörin auton sisällä, kuin tehosekoittimessa. Pää osui kattoon, tuolin kulmaan. Kuulin vain huutavan äänen ”onko kaikki kunnossa siellä?”. Tajuni sumentui tämän jälkeen täysin. Auto oli lentänyt täyttä vauhtia päin puuta. Kuski oli hereillä ja ystäväni etupenkillä myös, mutta minulta oli lähtenyt taju. Ovi oli tunnut puoliksi sisälle, osuttuaan mahdollisesti isoon kiveen ja osunut kylkiini. Kuski ja ystäväni tajusivat tapahtuneen ja huomasivat minun olevan takapenkillä tajuttomana. He saivat auton sisältä kannettua minut ulos. Auto varmaan räjähtäisi. Jonka vuoksi minua kannettiin sylissä lähimmälle tielle. Olimme lentäneet keskelle metsää autotieltä.

Ystäväni ja kuski kantoivat minua parisataa metriä eteenpäin. Ambulanssit ja poliisit etsivät meitä. Poliisit olivat luulleet, että lähdimme karkuun, vaikka luulimme auton räjähtävän.   Tunsin kuinka minut laskettiin tuona sateisena yönä asfaltille, keskelle märkää lätäkköä. Jonkin ajan päästä tulin kunnolla tajuihini ja ymmärsin tapahtuneet. Silmiäni häikäisi sokaiseva valo, jalkojani nosteltiin. Lopulta ymmärsin, että he kysyivät toimivatko kädet ja jalat. ”Totta kai toimii, mutta pää on halki kivusta” sanoin.  Ambulanssin ensihoitajat ihmettelivät, kuinka kukaan ei ollut halvaantunut tai vammautunut pahasti. Poliisit kertoivat, että olisimme kuolleet, jos auto olisi ajautunut 3 senttimetriä sivulle, isompaan kuuseen. Minut kannettiin ambulanssiin, olin shokissa tapahtuneesta.

Päästyäni sairaalaan sängylle, huomasin että toinen kenkä oli jäänyt kolaroituun autoon. Toisen kengän pohja oli irronnut ja vielä jotenkin jalassa. Olin läpimärkä. Hoitajat tulivat tarkastamaan minut ja sanoivat laittavansa nesteytystipan käteeni. Jonka jälkeen saisin kaksi kipupiikkiä. Olin edelleen shokissa, mutta tajuissa kuitenkin. Kipupiikit laitettiin ja jouduin vielä olemaan tarkkailussa.

Se, että kävelen ja olen elossa vielä oli 3 sentistä kiinni.

Kiitos siitä ylemmälle taholle.